...,mutta onneksi vain kenkien mukana. Eli takatalvi iski myös tännekin. Tarkoitus olisi ollut tehdä paljon suunnistusta niin kaun kuin metsät ovat lumettomia, mutta ei näytä nyt oikein onnistuvan. Tai voihan aina kaivaa kaapista vanhat puusukset sekä marssikompassin ja suunnata metsään leikkimään sissiä. Pitäisi vain ensin olla ne puusukset. No, ehkä pitää vain viritellä suunnistussimulaattori toimivaksi ja tehdä sillä kaikki suunnistusharjoitteet.
Eilinen pitkä-lenkki typistyi lyhyemmäksi ja siirtyi illaksi, sillä mummo ja pappa poikkesivat meillä. Siirtyminen saikin reenistä kunnon seikkailujen yön. Vie 100-0 SK:n samaa nimeä kantavat kisat.
Oli pimeä ja satoi lunta. Väkeä oli liikkeellä viiden jälkeen vain muutama. No mikäs siinä, olipahan vähän ohiteltavaa. Matkan kääntöpaikkana oli Kisapirtti. Kangasalan puolelle päästyäni mietin ensimmäisen kerran, mitä mahtaa noissa metsissä piileskellä. Linjalla juostessa lumisade kiihtyi ja jännitys tiivistyi. Mitä vaanisi pimeydessä linjan toisella puolella? Mitä vaanisi tien vieressä sankan kuusikon kätköissä?
Linjalta käännyttäessä pirttiä kohden on pieni, mutta äänekäs, puro. Hieman ennen puroa rupesin kuuntelemaan huminaa. Polulta kuusien takaa oli siis varmaankin tulossa pyörä. Polun kohdalla säikähdin, että mikä oikein ääntelee, kun pyörää ei näy missään. No, se olikin vain se puro. Mutta jännitys oli melkein huipussaan.
Pirtille päästyäni pysähdyin kuuntelemaan. Täysi hiljaisuus. Yht äkkiä metsästä kuuluu paukahdus. Rupean hokemaan mielessäni: "Toivottavasti se on vain pakkasen paukauttama puu". Pirtiltä alas rullaillessani vauhti on kuitenkin hieman kovempi. Onneksi linjan alussa tulee vastaan ihminen. En siis ole ihan yksin.
Linjan puolessa välissä, hieman ennen käyrää mäkeä, linjan alta kuuluu rytinää. Hiljennän vauhtia ja kuuntelen. Ääni vain jatkuu. Katson linjalle päin ja olen näkevinäni jonkin harmaan eläimen juoksevan pitkin linjaa. Hermoni pettävät ja aloitan vetoharjoittelun. Rullailen sen minkä kintuistani pääsen mäen alle ja pysähdyn mäen alle. Minua ei kai seurata. Pidän verkkaista vauhtia kunnes pääsen Tampereen puolelle ja asutuksen lähelle.
Hengissä kuitenkin selvittiin. On tuo urheilijan elämä jännittävää. No taas ollaan yksi askel lähempänä menestystä.
Mutta olen minä keksinyt suunnitelmia normaalillekin elämälle. Josko sitä pääsisi joskus tänne opiskelemaan. Arizonassa on sitäpaitsi hyvä reenata talvella. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti